Puolimaraton 1:52.40 Edinburgh (Garmin is Dead)

Tässä jo kotona, "Finisher" -paita ja mitali kaulassa, bambusukat ja rennot lenkkarit jalassa.

Elämäni ensimmäinen puolimaraton -tapahtuma takana! Oli huomattavasti vaativampi urakka kuin olin uumoillut. Jaksoin hyvin—todella hyvin—noin 1h 10min asti, ja olin hyvinkin 1h 45min vauhdissa. Sitten loppui energia, ja näin jälkikäteen mietittynä myös nälkä. Noin puoli kilometriä ennen maalia aloitin spurtin ja juoksin todella kovaa, ohitin todennäköisesti lähemmäksi 200 juoksijaa. Lopullinen sijoitus oli 2320/9100. Voittaja, Pasquale Roberto Rutigliano, pääsi maaliin ajassa 1:09.39. Nopein omassa ikäluokassani pääsi maaliin 35 minuuttia ennen minua. Respect!

Kisapäivästä

Lähdin ajamaan kisapaikalle aamulla klo viis reikäleipä. En saanut hirveästi aamupalaa uppoamaan, mutta tämä antoi itselle kunnolla aikaa heräämiseen ennen juoksua klo 8 Edinburghissa. Olin perillä noin klo 7, ja vessajonot olivat jo aika pitkät. Kannatti kävellä nopeampien ryhmien puolelle koska siellä oli paljon tilaa. Opastus Edinburghissa oli aika olematon, mutta kaikesta selvisi kun vain seurasi muita ja oli lukenut kisapaketin etukäteen.

Kun saavuin Straiton Roadin Park & Rideen huomasin että taivaalle kerääntyy aika paljon pilviä ja ajattelin että ei tulekaan niin kuuma päivä. Kuinka väärässä olinkaan: Skotlannissa varjossa 15 astetta klo 7.30!! Aurinko helotti myös täydeltä terältä yli puolet juoksusta, yritin juosta talojen ja muurien varjossa milloin mahdollista. Jaetusta vedestä 90% päätyi kaljuun. Olin myös päättänyt juosta kompressiosukissa aiempien penikkakipujen takia, mutta mustat sukat alkoivat hehkumaan jossain välissä. Yritin kastella niitä varovaisesti ilman että menisi liikaa vettä kenkiin mikä lisäisi hiertymäriskiä.

Starttasin siis karsinassa jotka tähtäsivät 1:50 aikaan. Jättäydyin ryhmän jälkeen, ja juttelin Richardin kanssa joka oli Livingstonesta, mukana toista kertaa. Hän preppasi mua hyvin enkä ollut yllättänyt n. 4 minuutin kävelystä lähtölaukauksen jälkeen. Richard itse sanoi olevansa tyytyväinen 2:00 aikaan, joten en epäröinyt pudottaa häntä vauhdista ensimmäisen kilometrin jälkeen. Ajattelin silloin että olin polttanut liiat adrenaliinit pois ja juoksu tuntui todella rennolta ja iloiselta.

Kaverini Jesse, joka asuu nykyään Kanadassa, varoitti että alkupuolella on pari ylämäkeä, ja otin ne aika hitaasti. Yritin pitää sykkeet niin alhaalla kuin pystyy enkä kiusaantunut kaikista niistä jotka menivät vasemmalta ja oikealta ohi. Alamäessä otin cruisailuvaihteen päälle ja levänneenä oli helppo päästellä. Väkeähän oli ihan hirveästi, mutta huomasin että juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota juoksulinjoihin. En tiedä kuinka ekonomista se on, mutta vanhana #omillaluvilla mökkiteiden ralli-autoilijana etsin sisäkurveja ja helppoja reittejä. Sekin lisäsi nautintoa.

Todellinen kisa alkoi mulle vasta n. 1h 10 min kohdalla. Silloin myös reitti muuttui rumemmaksi. Teimme nousun suhteellisen korkealle sillalle, ja vaikka yritin ottaa varovasti se ei riittänyt. Silloin oli myös todella kuumaa huomasin pienen kivun jalkapohjassa.

Ensimmäiset ajatukset keskeyttämisestä.

Tien vierässä oli paljonkin kannustajia, ja yksi perhe oli laittanut etupihalleen epävirallisen vesitarjoilun kertakäyttömukeista. Heillä näytti olevan kaksi tyttöä, molemmat alle kymmenen, ja kumpikin innoissaan tehtävästään. Otin muurin päältä mukin, hörppäsin vähän ja kaadoin lopun niskaan. Sain tästä ratkaisevan määrän puhtia ja päätin että pääsen perille. Jäin miettimään kokemusta: kuinka satunnainen, hyvinkin hyvä teko voi antaa toiselle voimaa jatkaa perille. Mietin järjestöä jonka puolesta itse juoksin: perheitä joille eläminen Downin oireyhtymän kanssa on arkipäiväinen lisähaaste. Mietin että kuinka keräämilläni rahoilla joku perhe voi saada tämän tarvittavan lisähelpotuksen, että he jaksavat vähän matkaa eteenpäin. Liikutuin ja tunsin kiitollisuutta kaikkia lahjoittajia kohtaan. £200 puntaa on iso raha. KIITOS!!!!

Noin 8 mailin jälkeen alkoi todellinen urakka. Rannetietokone/juoksukelloni (Garmin Forerunner 305) sanoi sopimuksensa irti. En enää osannutkaan arvioida rasitustasoani koska ei ollut tapaa tietä sykettä. En ollut ollut missään vaiheessa vielä hengästynyt tähän asti, ja ajattelin että sen mukaan mennään, mutta silloin huomasin että vauhti hidastui. Yritin käynnistää kelloa uudestaan pari kertaa, mutta mitään ei tapahtunut. Päätin että en murehdi siitä enää, vaan valitsen "selän" jota seuraan. Näitä oli sitten useita: Joku jonka selässä luki "Finisher 2016". "Men's running Club". "Glasgow Frontrunners". Ja monta muuta.

Onnellinen? Hämmentynyt?

Jostain syystä lamaannuin koska en pystynyt seuraamaan omaa syketasoani. Ja sitten alkoi tulemaan juoksijoita vastaan. Aloin odottamaan milloin käännöskohta tulee. Se tuntui ikuisuudelta. Huomasin että vastaantulijat joutuivat myös juoksemaan ylämäkeen. Aloin vähän säästellä paukkuja ja hidastamaan, koska ajattelin että mulla ei ole voimia siihen. Se saattoi olla viisasta, mutta sitten taas toisaalta mulla olisi saattanut ollakin paukkuja mutta olin luottanut liikaa sykemittariin. Huomasin lopussa että mulla oli reilusti vielä puhtia jaloissa, ja otin todella kovan loppukirin. Ylitin maaliviivan ajan näyttäessä jotakin 1.56.50. Yritin olla positiivinen 2 tunnin alituksesta ja maaliinpääsystä—matkan varrella oli ollut aika paljon loukkaantuneita. Otin puolen minuutin levon nurmikolla, hain mitalin ja jonkun paketin (paita, palautusmisjuomaa yms) ja lähdin etsimään hyväntekeväisyysjärjestön tapaamispaikkaa.

Jossittelua (ja neuvoja puolikkaalle)

Tiesin etukäteen että tää juoksu tulisi olemaan kiinni korvien välistä. Kun sykemittari hajosi, psyykepeli alkoi toden teolla. Koska loppukirini oli niin vahva, tajusin että mulla olisi ollut paukkuja vielä vaikka kuinka paljon. Mutta en tiennyt sitä juoksun aikana. Olen tänään, päivä juoksun jälkeen, ihan ookoo tyytyväinen aikaan, mutta nyt on kova nälkä lähteä parantamaan aikaa. Tässä kuitenkin muistiinpanoksi itselle vähän "jossittelua", eli mitä tekisin seuraavalla kerralla paremmin:

Aamupala

Syö kunnolla. Vaikka väkisin. Aloita hiilaripitoinen syöminen pari kolme päivää aikaisemmin.  Ja juo vettä kuin sieni.

Lepo

Älä jätä nukkumista vähälle parina edellisenä yönä. Tai koko viikolla. Lepää. Älä kutsu kavereita illalla kylään. Älä sovi määräaikoja joiden takia olet kirjoittamassa koneella klo 2 yöllä. Et kuitenkaan saa nukuttua levollisesti kisaa edeltävänä yönä.

Lue ohjeet kunnolla

Erityisesti paina mieleen reitti ja välietapit. Silloin ei jää arpomista että kuinka paljon olet juossut (Edinburghin välimatkamerkit oli hyvin piilotettu, en nähnyt muita kuin 3 mailin merkin vaikka niitä piti olla maileittain. Ei ollut myöskään väli-aikakelloja mikä yllätti). Reitin tunteminen auttaa myös ajoittamaan loppukirin.

Älä ole liian riippuvainen sykemittarista

Opettele tunnistaan omia syke-alueitasi. Harjoittele kovempaa. Harjoittele kestävyyttä kovilla sykkeillä. Opettele sietämään kipua.

Lisää nälkää

Ole tietoisempi tavoitteistasi. Älä seuraa liikaa muita juoksijoita. Jos juoksu tuntuu tunnin jälkeen helpolta, juokset liian hitaasti!

Tankkaus

Ota mukaan energiageelejä. Älä luota kisajärjestäjien tarjonnan riittävän. Jos on kuuma päivä, ota oma vesipullo mukaan!!!

Vaatetus

Niin köykäiset kuin mahdollista. Jos on lämmintä, unohda kompressiosukat ellei ole kipua jo valmiiksi. Tee ilmareikiä juoksuliiviin. Unohda muoti. Teen mitä tahansa mikä viilentää. Ja teippaa nännit.