Tavoitteista
Viime vuonna juoksin aktiivisemmin kuin koskaan aikuisiällä. Stravaan taltioin 1317 kilometriä (yli 12km nousua) - tämä tarkoitti 137,8 tuntia lenkkareiden päällä. Olisi pitänyt osata ennakoida, että tässä iässä (42) ei voi välttyä urheiluvammoilta - keväällä penikat kipeytyivät, kesällä pohkeet. Pohkeet lopulta pakottivat yli kuukauden lepoon, jonka päälle vaikea flunssa piti poissa lenkkipoluilta. Suurin ongelma oli kuitenkin taistelu motivaation puutteen kanssa.
Alkuvuodesta 2017 tiesin jo että toukokuussa juoksisin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, mutta tiesin että se ei olisi minulle kovin iso haaste. Ellen olisi puhunut ääneen tavoite-ajasta, en usko että olisin alkanut harjoittelemaan niin aikaisin. Puolikkaan jälkeen jatkoin tasaisesti harjoittelua, mutta ilman mitään ohjelmaa tai tavoitetta. On outo ajatella, että tavoitteen puutos johti liialliseen treenaamiseen ja siten loukkaantumiseen. Tajusin että tavoite sekä pakottaa minut treenaamaan, että pakottaa myös treenaamaan järkevästi. Minun on tunnustettava omat yksilölliset rajani, sekä myös se etten enää ole 20 -vuotias.
Mitä tulee yksilöllisiin rajoihini, paikallisen terkkarin fyssari totesi kylmästi että mun kesäiset ongelmat johtuivat "rakenteellisesta viasta", eli minun länkisääristäni. "Sinun ongelmasi johtuvat siitä että juokset. Jos et juoksisi, olisit täysin terve." Onneksi hän antoi lähetteen podiatrille joka tuomitsi silloiset (minimalisti) lenkkarini syvyyksiin ja kelvollisiksi vain kaupungilla pidettäviksi. Hän käski lepäämään ja sovimme uuden tapaamisen sitten kun olen taas aktiivisemmin juoksemassa. Uusi aika on vajaan 2 viikon päästä.
Mutta takaisin tavoitteisiin. Minun olisi syytä unohtaa haaveet kovista juoksu-ajoista yms. ja ottaa keskeisimmäksi tavoitteekseni oman terveyden. Tarkoitan tällä sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä, sillä juoksu on minulle todella hyvää terapiaa. Ja mikäli tämän ylläpitäminen edellyttää osallistumista juoksutapahtumiin niin hyvä niin. Mutta niiden tulisi olla toissijaisia tavoitteita, jotka pääsääntöisesti pakottavat treenaamaan kestävällä tavalla.
 |
| Edellisten vuosien juoksut näyttävät aika säälittäviltä mutta parempi sekin kuin ei mitään. |
Alkuvuodesta 2017 tiesin jo että toukokuussa juoksisin elämäni ensimmäisen puolimaratonin, mutta tiesin että se ei olisi minulle kovin iso haaste. Ellen olisi puhunut ääneen tavoite-ajasta, en usko että olisin alkanut harjoittelemaan niin aikaisin. Puolikkaan jälkeen jatkoin tasaisesti harjoittelua, mutta ilman mitään ohjelmaa tai tavoitetta. On outo ajatella, että tavoitteen puutos johti liialliseen treenaamiseen ja siten loukkaantumiseen. Tajusin että tavoite sekä pakottaa minut treenaamaan, että pakottaa myös treenaamaan järkevästi. Minun on tunnustettava omat yksilölliset rajani, sekä myös se etten enää ole 20 -vuotias.
Mitä tulee yksilöllisiin rajoihini, paikallisen terkkarin fyssari totesi kylmästi että mun kesäiset ongelmat johtuivat "rakenteellisesta viasta", eli minun länkisääristäni. "Sinun ongelmasi johtuvat siitä että juokset. Jos et juoksisi, olisit täysin terve." Onneksi hän antoi lähetteen podiatrille joka tuomitsi silloiset (minimalisti) lenkkarini syvyyksiin ja kelvollisiksi vain kaupungilla pidettäviksi. Hän käski lepäämään ja sovimme uuden tapaamisen sitten kun olen taas aktiivisemmin juoksemassa. Uusi aika on vajaan 2 viikon päästä.
Mutta takaisin tavoitteisiin. Minun olisi syytä unohtaa haaveet kovista juoksu-ajoista yms. ja ottaa keskeisimmäksi tavoitteekseni oman terveyden. Tarkoitan tällä sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä, sillä juoksu on minulle todella hyvää terapiaa. Ja mikäli tämän ylläpitäminen edellyttää osallistumista juoksutapahtumiin niin hyvä niin. Mutta niiden tulisi olla toissijaisia tavoitteita, jotka pääsääntöisesti pakottavat treenaamaan kestävällä tavalla.
Kommentit
Lähetä kommentti